Tässä vähän aikaa sitten iski ensimmäisen kerran koti-ikävä Lissabonissa ollessa. Kirjottelin edellisessä postauksessa (täällä!) siitä, kuinka hyvin oon tässä kaupungissa viihtyny. Nyt oon vissiin semmosessa käännekohdassa, jolloin täällä ei enää olekaan niin kivaa. Poikaystävä kävi täällä lomailemassa 1,5 viikkoa ja sen jälkeen vietin pari lomapäivää yksin, vaikka ois kämppistenki kanssa voinu olla, mutta ei vaan kiinnostanu. Meinaa alkaa yheksän kämppiksen kanssa elely jo riittämään.
Palattiin vähän aikaa sitten taas harjotteluun parin viikon lomailun jälkeen ja voin kyllä sanoa, että ei nyt oikeen nappais kahdeksan viikon harjottelun jälkeen jatkaa vielä parissa eri sairaalassa yhteensä kuus viikkoa. Yleensä oon harjottelussa ollu 7-10 viikkoa kerralla, mutta nyt tuleeki muutama viikko enemmän kerättyä harkkaviikkoja kasaan. Eipähän tarvi sitten syksyllä olla harjottelussa juuri kuukautta pidempään.
Meinaa kyllästyttää jo seki, että ei ymmärrä mitä ihmiset puhuu ja harjotteluissaki pääsee tekemään niin vähän kun yhteistä kieltä potilaitten kanssa ei yleensä ole. Erityisesti viime aikoina on turhauttanu se, että meitä ei oltu ollenkaan infottu seuraavista harjotteluista. Tiedettiin ainoastaan, että mitkä harkat meillä on jäljellä, mutta ei mitään tietoa siitä, missä ja millon ne on. Oletettiin, että meillä on ens viikko vapaata, mutta perjantaina tulikin sähköpostia, että mie alotan maanantaina sädehoidon harkan ja Loona menee toiseen harkkaan muualle. No, jospa sitä vapaa-aikaaki jossain vaiheessa vielä olis, niin kerkeäis vielä toteuttamaan suunnitellut reissut ainakin Portoon ja Espanjan puolelle Sevillaan.
Mulle on iskeny täällä joku kamala Lappi-ikävä. Luulen, että syynä on se, että asun nyt niin isossa kaupungissa, eikä hirveästi ole päässyt luontoon rauhottumaan. Haluttais niin kovasti jonnekki keskelle metsää telttailemaan tai autiotupaan ja olla muutama päivä ilman puhelinta. Azoreilla pääsi onneksi vähän vaeltelemaan luonnossa (josta lisää myöhemmin) ja toivottavasti täällä Lissabonin lähistölläki pääsis jossain luontokohteessa pian käymään. Kävinki sitten Lappi-ikävääni ottamassa porotatuoinnin jalkaani muistuttamaan minua aina kodista, missä ikinä kuljenkin.
Täällä on tullu ikävä monia asioita Suomesta. Haluaisin niin syödä niitä ruokia, mitä yleensä arkena syön. Kaikki lemppariherkutki on semmosia, mitä tuntuu vaan pohjoismaista löytyvän. Hanavesi maistuu täällä pahalle, mutta sitä kyllä vois juoda jos vaan tahtoo. Hyvää hanavettä on siis ikävä myös. Eniten on kuitenki ikävä ihmisiä, omaa rauhaa sekä Rovaniemeä ja Oulua. Ulkomailla pidemmän aikaa asuessa oppii arvostamaan monia asioita kotimaastaan, jotka on normaalisti vain itsestäänselvyyksiä. Olen jo toista kertaa asumassa ulkomailla ja olen molemmilla kerroilla todennu, että en haluais varmaan koskaan asua ulkomailla kovin pitkän aikaa tai ainakaan lopullisesti.
Huomenna siis alkaa taas uusi harjottelu. Toivottavasti siellä on mukavaa ja ihmiset osais puhua englantia. Ollaan Loonan kans nyt eri harkkapaikoissa, joten tylsää tulee olemaan, jos yhteistä kieltä ei ole. Jospa tämä ikäväki tästä pian helpottuis, niin vois vaan täysillä nauttia näistä seitsemästä viikosta, mitä mulla täällä on vielä jäljellä.
-Juuli
